Mille ne taputtaa?

Huuuh! Kolme esitystä takana ja super-hyper-ventilaatio jännitys ensi-illan tiimoilta rupeaa laantuman. Jännityksen, joka ensi-illassa oli miltei käsin kosketeltavaa. Oli pakko muistuttaa aina välillä itseään "hengitä, hengitä, susta ei oo muille mitään iloa, jos nyt pyörryt." Kun ensimmäiset väliaploodit tuli, jännityksenkupla puhkesi. Aluks oltiin hämmentyneitä. "Mille ne taputtaa? Ei viel oo väliaika. Ai nää on väliaploodit! Jeeee!"

Viktor, Sylvi ja Alma
Kuva: Veli-Jussi Penttilä

Meitä peloteltiin toisen esityksen kirouksella, mutta moiset kiroukset eivät ilmeiseti olleet kuulleet Sylvistä, koska kaikki näyttelijät muistivat tulla lavalle oikeasta kolosta ja oikeissa vaatteissa. Ellei nyt vääriin jalkoihin laitettuja kenkiä lasketa :3

Yleisön reagointi naurulla johonkin mitä sä teet lavalla saa aina innostumaan ja vetämään innokkaammin uusista naruista. Vaikka jokerihymy nousee korviin viimeistään sillon, kun kumarruksissa näkee itkeviä ihmisiä. Mutta ne siis silti hymyilee, vaikka itkeekin. Ainakin toivon mukaan :D Kysyin eräältä tutultani esityksen jälkeen, mitä tämä tykkäsi Sylvistä. Eipä tämä mitään virkkanut, nyökytteli vaan  ja näytti täriseviä käsiään. Ei voi itte muuta aatella kun, että tää tais ehkä mennä aika nappiin.

Viktor ja Sylvi
Kuva: Veli-Jussi Penttilä

Ne jutut on niitä, joiden jälkeen kaikki ne useat 12 tuntiset teatterilla vietetyt hetket, jolloin unta on takana about 5 tuntia, kun läpimenossa kaveri on muistanut sun vuorosanat paremmin kun sä ite, päässä on soinu (ja soi edelleen) vaan taukoamatta nimeltä mainitsematon ulkoo-opittu biisi ja penkiltä on pudottu niin useesti et takareidet sinertää, muistuttaa vaan vahvemmin siitä miks tää teatteri on niin siistii.


Eikun uutta Sylviä putkeen!

- Sini Handolin