Pitkän projektin päätökseen saaminen on aivan sanoinkuvaamattoman palkitsevaa. Varsinkin kun pohjana on käytetty omia mielipiteitä, huolenaiheita ja kiinnostuksen kohteita ja kun johonkin on vuodattanut sydämensä. Nyt vihdoin on tullut se hetki kun me päästään lavalle näyttämään työmme tulos. Ja se tuntuu, ai että, niin hyvältä!
On uskomatonta huomata miten roolihahmoonsa kiintyy ja mitä useammin sitä esittää, niin sen luonnollisempaa siitä tulee. On aivan käsittämätöntä miten paljon voi oppia yhden vuoden aikana, niin näyttelemisestä kun ihan itsestäänkin.
Ensi-ilta 14.4.2012 aloitti tämän loppupuristuksen, jota kutsutaan Tokio-Milano-Masalaksi, ja esityksiä on vielä jäljellä. Kaikkea tapahtuu kun kirkkonummelaiset nuoret päästetään vauhtiin, niin tosielämässä, kuin teatterin maailmassakin! Siitä me olemme elävä, näyttelevä todiste.
Jokainen esitys tuo lisää puhtia ja onnistumisen iloja, joita voi jakaa ihanien teatterikollegoiden kanssa. Vaikka rankkaakin on ollut, niin on tämä kyllä ollut todella upeaa. Ei mahda olla miettimättä, että mitä sitten kun se on kaikki ohi? Varmaankin tulee ikävä niin sydänystäviksi tulleita teatterikolleegoita ja osaksi itseään kasvaneita roolihahmoja, kuin hullusti työtä painavaa, suurta kunnioitusta ansaitsevaa, kamalan ihana ohjaajaamme Lauria.
Sitä kuinka paljon olemme viettäneet viimeisten kuukausien aikana aikaa Masalan nuorisoteatterilla kuvaa hyvin se, että yksi teatterilaisista meinasi juuri kutsua Lauria isäkseen. En kyllä yhtään ihmettele. Me nykyään melkein asutaan teatterilla. Me ollaan nyt perhe. Ehkei yhtä risainen kuin Japanista palaavien Kaislan, Akin ja Annan, mutta varmasti yhtä sekava, ellei sekavampi.
Turha vielä miettiä sitä, että mitä tapahtuu kun kaikki on ohi, koska sitä se ei vielä todellakaan ole. Meillä on vielä paljon annettavaa ja me annetaan tosissamme vielä palaa! Ja kunnolla!
Karoliina Rouhiainen, Muurahainen
